Miksi (miehenkin) kannattaa hankkia Roosa nauha?

No niin, Roosa nauha -kampanja (kyllä, se kirjoitetaan juuri noin - yhdyssanapoliisit älkööt vaivautuko) on taas avattu ja vuodelta 2019 odotetaan paljon. Tavoitteena on peräti 2,5 miljoonan euron keräystuotto suomalaisen syöpätutkimuksen tukemiseksi.

Keräyksellä pyritään siis kartuttamaan Roosa nauha -rahastoa, josta tuetaan tällä hetkellä rintasyöpätutkimuksen lisäksi muidenkin naisten syöpien, erityisesti munasarjasyövän tutkimusta. Tähän mennessä keräysvaroilla on tuettu suomalaista huippututkimusta jo yli 9 miljoonan euron edestä ja tänä vuonna menee 10 milliä rikki. 

Tuki on suuntautunut vuoden 2005 jälkeen eri puolilla maata toimiville tutkimusryhmille (50 kpl) sekä väitöskirjahankkeisiin (35 kpl). On tuettu sekä perus- ja kliinistä (potilaaseen kohdistuvaa) tutkimusta että psykososiaalista tutkimusta, jossa keskiössä on rintasyövän inhimillisiin ja yhteiskunnallisiin näkökulmiin painottuva tieteellinen tutkimus. Tuki on ollut pitkäjänteistä - yli puolet noista 50 tutkimusryhmästä on saanut rahoitusta useammin kuin kerran, parhaat jo lähes kymmenen kertaa. Myös 3-vuotisia suurapurahoja on jaettu ja ainakin näiden tutkimusten osalta voi todeta, että tuki on ollut myös riittävää.

Miksi sitten Syöpäsäätiön rahoitus ja Roosa nauha -rahoitus ovat tärkeitä? Eikö tuollainen rahoitus ole vain pisara meressä? No ei, koska: 

•  julkinen rahoitus kaikille tutkimusaloille, erityisesti kliiniseen lääketieteelliseen tutkimukseen, on tämän vuosituhannen aikana ikävästi niukentunut. Yksityisten rahoittajien panostuksia siis tarvitaan entistä kipeämmin, jotta huippututkimus nykymuodossaan voisi jatkua Suomessa.

• teimme viime vuonna selvityksen, jonka mukaan 3/4 syöpätutkijasta pitää Syöpäsäätiön rahoitusta erittäin merkittävänä oman tutkimuksensa jatkumisen kannalta ja Säätiön rahalla katetaan noin viidennes kaikista kyselyyn osallistuneiden tutkimusryhmien kuluista.

• Roosa nauha -rahoitus muodostaa vuodesta riippuen 10 - 20 % koko Syöpäsäätiön tukisummasta (joka muuten oli yli 7 miljoonaa viime vuonna) eli pinkin rusetin avulla kerätyillä varoilla on suuri painoarvo Säätiön tuen kokonaisuudessa.

Pinkki siis näkyy nyt lokakuussa kampanjan aikana kaikkialla ja tämä onkin yksi sen merkitys, jota on vaikea mitata rahassa - syöpätutkimuksen ja -tutkijoiden tunnettuuden lisääminen. Se että, kansalaiset ymmärtävät paremmin, että vain tasokkaan tutkimuksen avulla voidaan turvata laadukas hoito ja tuki kaikille syövän kohtaaville myös tulevaisuuden Suomessa.

Roosa nauha tai logoa kantava tuote siis kannattaa hankkia jo pelkästään sen vuoksi, että se on erittäin yksinkertainen tapa kantaa kortensa kekoon ja tukea syöpätutkimusta. Tuote tai nauha vain kaupassa ostoskoriin ja roposi kilahtaa kirstuun, josta Syöpäsäätiö ohjaa sen oikeaan tarkoitukseen.

Pinkkiin kannattaa sonnustautua nyt myös siksi, että se on tyylikästä. Seela Sellan tänä vuonna suunnittelema nauha ilon ja surun kyyneleineen on erityisen näyttävä. Naisilla sitä näkee paljon, miehilläkin jonkin verran. Mutta enemmänkin saisi näkyä, vaikka miehet harvemmin rintasyöpään sairastuvat (eivätkä munasarjasyöpään koskaan). Onhan jokaisella miehellä äiti, monella vaimo/tyttöystävä ja tyttäriäkin. Heidän tukemisekseen kannattaa tunnustaa väriä. Oikeasti kovat jätkät sonnustautuvat nyt pinkkiin!

Miesten kannattaa myös muistaa, että Roosa nauha rinnuksessa ei varmasti vähennä kenenkään arvostusta vastakkaisen sukupuolen silmissä. Ymmärtääkseni useimmat naiset arvostavat vastuunsa kantavaa ja tukensa rohkeasti ilmaisevaa Roosa-miestä paljon enemmän kuin rehvastelevia machojuntteja. Niin että jätkät: ensi kerralla baaritiskillä ne Hummerin avaimet taskuun ja pinkkiä takin käänteeseen. Lupaan, että tasokasta seuraa tulee ovista ja ikkunoista ;-)

Syövästä kertomisen helppous ja vaikeus

Pohdiskeluni siitä, kuinka viestiä syöpätutkimuksesta ja sen saavutuksista sai innoituksensa Kari Enqvistin mainiosta tarinasta Ylen Kutsuvieras-sarjassa (https://areena.yle.fi/1-50188068). Enqvist on kunnostautunut tieteen yleistajuistajana erittäin vaikealla alueella, kosmologiassa. Hän toteaa pilke silmäkulmassa, ettei tästä aiheesta kertominen maallikolle täsmällisesti ole suinkaan vaikeaa, vaan mahdotonta. Vaikka tuo aihepiiri on monessa suhteessa kiehtova ja merkityksellinen meille aiheeseen perehtymättömillekin, sen lähtökohtia ja johtopäätösten perusteluita on jokseenkin toivotonta ymmärtää ilman perusteellista alan tutkijankoulutusta. Enqvist onkin tehnyt todella upeaa työtä selventäessään tutkimusalaa vertausten ja analogioiden avulla.

Syöpä ja siihen liittyvä tutkimus (kliininen ja biolääketieteelinen) ovat lähtökohtaisesti helpompia aiheita suurelle yleisölle. Syöpä sairautena koskettaa lähes jokaista meistä, joko omalle kohdalle sattuneena, jonkun läheisen sairastumisen kautta tai julkisuuden henkilöiden syöpien muodossa. Joka vuosi Suomessa todetaan lähes 35000 uutta syöpätapausta ja ilmaantuvuus on väestön ikääntymisen myötä kasvussa. Ei ole vaikeaa keksiä perusteluita kertoa syövästä - se on valitettavankin läheinen useimmille meistä, toisin kuin esimerkiksi alkuräjähdys. Tietoa on siis tarpeen välittää, jotta mahdollisimman moni oikeasti ymmärtäisi mistä on kyse: mitä syöpä on ja mitä se ei ole, miten se syntyy ja miten sitä voidaan hoitaa.

Syövän hoito sellaisena kuin me sen tunnemme tänään, on käytännössä täysin tutkimuksen ansiota. Syövän hoidosta on siten erittäin hankala puhua ilman, että aletaan käyttää tutkimustermejä ja viitata ilmiöihin, jotka ovat yhtä käsittämättömiä maallikolle kuin ne kosmologian jututkin. Myös syövästä ja syöpätutkimuksesta kerrottaessa tarvitaan vertauskuvia ja analogioita jokapäiväisestä elämästä.

Kuuntelin mielenkiinnolla Yle Areenan vanhoja Tiedeykkösen jaksoja, joissa käsitellään syöpää. Niissä esiintyvien asiantuntijoiden (esim. akateemikko Sirpa Jalkanen) ponnisteluita arvostan suuresti, sillä syövän uusien hoitomuotojen taustalla oleva tutkimus on hyvin monimutkaista ja vaatii selittäjältään paneutumista. Esimerkiksi se, miten syöpäsolut onnistuvat väistämään ihmisen immuunipuolustusta on jopa aiheeseen vähemmän perehtyneelle tutkijalle (tai tällaiselle ex-tutkijalle) vaikea hahmottaa.

Näissä yhteyksissä usein käytetty ja minua hiukan hymyilyttävä metodi on puhua syöpäsoluista jonkinlaisina älyllisinä olentoina ja aktiivisina toimijoina. Niiden kerrotaan huijaavan elimistön puolustusjärjestelmää ja suorastaan suunnittelevan katalia kepposiaan isäntiensä pään menoksi. Ne "hankkivat ominaisuuksia", joilla luikerrella läpi esteiden, kuten verisuonten seinämien, ja "kotiutuvat" uusiin kudoksiin aiheuttaen siellä suurta tuhoa - ilkeyttään ehkä. Kaikki tämä taitaa olla välttämätöntä, sillä tosiasiallisen ja tieteellisesti eksaktin selityksen tarjoaminen kansalaiselle johtaa vain lisääntyvään hämmennykseen. 

Vai olisiko sittenkin reilumpaa yrittää kertoa taviksille, että jokainen menestyvä syöpäsolu on itse asiassa erään sortin lottovoittaja? Se on sellainen kuin on täysin vahingossa. Saanut sattumalta juuri sellaisen yhdistelmän muutoksia, jotka antavat sille kyvyn jakautua ja levitä vallitsevissa olosuhteissa. Jokaista voittajasolua kohti on syntynyt valtava määrä soluja, joiden arpa ei voita - joiden muutokset ovat niille tuhoisia tai ne tunnistetaan muuttuneiksi ja tuhotaan elimistön puolustusjärjestelmien avulla. Jokainen syöpä on siis tulos evoluutioprosessista, jossa sattuma korjaa satoa ja isännän elimistö tarjoaa tarvittavan valintapaineen.

No niin, yrittäessäni välttää ja kritisoida syöpäsolujen inhimillistämistä löysin kuitenkin itseni käyttämästä analogiaa arkitodellisuudesta. Menestyvä syöpäsolu lottovoittajana - ei ehkä kaikkein inhimillistävin metafora, mutta siihen suuntaan kuitenkin. 

Pieni ajatuskokeeni todistaa ainakin minulle itselleni, että syövästä kertominen asiaan vihkiytymättömille on sekä helppoa että vaikeaa. Helppoa siksi, että monet kuuntelevat, koska se kiinnostaa ja koskettaa. Vaikeaa siksi, että tasapainoilu viestin ymmärrettävyyden ja täsmällisyyden välillä on - no, hemmetin vaikeaa.

Miksi jotkut kirjat jäävät kesken?

Kuten jo edellisessä tekstissäni totesin, kesällä tulee luettua erityisen paljon. Kun lukee paljon, tulee myös silloin tällöin tehtyä virhearviointeja eli aloitettua kirjoja, jotka ns. tökkivät. Joskus tämä alkaa jo ensimmäiseltä sivulta, joskus taas kirja ikään kuin väsähtää ennen loppuaan, alkaa maistumaan happamalta. Onneksi olen jo aikoja sitten oppinut, ettei tällöin tarvitse kärsiä, vaan huonon kirjan voi jättää kesken ja vaihtaa parempaan. Joku fiksu on todennut, että maailmassa on liikaa hyviä kirjoja kenenkään luettavaksi, joten miksi tuhlata lyhyen elämänsä kallisarvoisia hetkiä huonon kirjan kanssa. Amen to that!

On tietysti tärkeä kysymys, millainen on huono kirja. Jokainen määritelköön tämän omista lähtökohdistaan ja keskittyköön omasta mielestään laadukkaaseen kirjallisuuteen. Kunhan luetaan - sellainen maailma on aina parempi paikka kuin rinnakkaistodellisuus, jossa ei lueta. Tsekatkaa vaikka Carlos Ruiz Zafonin kirja Tuulen Varjo, jollette usko (tai lukekaa joka tapauksessa, jos ei ole vielä tuttu).

Kirjoja siis jää kesken ja lähes aina siihen on jokin erityinen syy. Koska argumentti ”se nyt vaan oli niin paska kirja” ei oikein tyydytä älyllistä kunnianhimoani, erittelen seuraavassa syitä, jotka minun kohdallani ovat johtaneet kirjan sulkemiseen ennen sen loppua.

• Yleiset kaunokirjalliset syyt: kirjan kieli on kömpelöä, vanhahtavaa tai asiayhteyteen sopimatonta. Joskus hyväkin tarina jää kesken siksi, että kieli ei ”soi” tai ”rullaa”. Varsinaisiin tönkköteksteihin törmää julkaistussa kirjallisuudessa onneksi todella harvoin (kiitos kustannustoimittajat!). Lyriikan puolella olen ikäväkseni huomannut, että iäkkäämmät runoklassikot eivät riimeineen ja mahtipontisine kielikuvineen uppoa. Sama pätee myös vanhaan proosaan, jonka kieli ei enää puhuttele: Maupassant’n novellit vielä jotenkin toimivat, mutta Proustin Kadonnutta Aikaa Etsimässä oli minulle liikaa ensi yrittämällä (aion vielä palata tuohon ihan yleissivistyksen vuoksi, mutta myöhemmin).
• Kirjan dialogi ei toimi: tämä on erityisen raskauttava ongelma minulle. Sen lisäksi, että olen yhdyssanapoliisi, olen dialogipoliisi, jolle surkea vuoropuhelu aiheuttaa fyysisiä oireita, ihottumaa ja sen sellaista. Joskus yhdenkin hahmon epäonnistunut replikointi saa lopettamaan lukemisen. Tähän ongelmaan muistan törmänneeni esimerkiksi Taavi Soininvaaran jännäreissä- mainiota juonenkehittelyä, hyviä ideoita, tarkasti tehtyä taustatyötä. Mutta sitten - ei tuollainen tyyppi puhu noin. Sori Taavi!
• Kirjan henkilöhahmot ärsyttävät: joskus henkilöiden ärsyttävyys on perusteltua (ymmärrettävissä juonen etenemisen tai päähenkilön kehittymisen näkökulmasta) ja tällöin sen yli pääsee. Aina näin ei kuitenkaan ole ja sitä on vaikeaa kestää. Tästä mainiona esimerkkinä kansalliskirjailijamme Mika Waltari ja naiset hänen historiallisissa romaaneissaan. Avaudun nyt aiheesta, joka on vaivannut minua jo pitkään: miksi loistavat teokset täytyy pilata ymppäämällä jokaiseen se psykopaatti hyväksikäyttäjänainen, joka houkuttelee päähenkilöä turmioon? Sinuhe Egyptiläinen - Nefernefernefer; Mikael Hakim - Giulia; Turms Kuolematon - Arsinoe jne. Joku voi väittää, että näiden naishahmojen petollisuus ja pahansuopuus on oleellista tarinan kehittymisen kannalta, mutta olen eri mieltä. Eeposten elämää suuremmat tapahtumat ja päähenkilöiden osallistuminen niihin eivät näiden naishahmojen toimesta edisty mitenkään, itse asiassa ne halvaannuttavat juonenkuljetusta, avaavat tarpeettomia sivupolkuja ja saavat tarinan ontumaan paikka paikoin. Voisin paasata tästä pitkäänkin, mutta taidan säästää loput omaan blogiinsa (vai pitäisiköhän tehdä oikein tutkielma - Waltarin varhaisen tuotannon naiskuvasta on jo tehty opinnäytetyö, mutta historiallisen romaanin kontekstissa en vastaavaa analyysiä löytänyt). Joka tapauksessa olen pitänyt Waltaria suuressa arvossa, mutta ko. ongelman vuoksi minulta on viimeisen vuoden aikana jäänyt kesken sekä Mikael Hakim että Turms Kuolematon. Sori Mika ja Mikan fanit!
• Kirjan tunnelma on liian intensiivinen: toisinaan (kaunokirjallisesti) loistavakin kirja on vaikea  ahdistavana tai ihon alle liikaa ryömivänä - olo käy tukalaksi ja joskus se on ns. pakottava syy suorittaa coitus interruptus. Annan esimerkkinä Juhani Peltosen, jota olen oppinut ihailemaan kovastikin. Elmo erikseen, mutta lyhytproosa on upeaa - JP on alakulon ja harmaan sävyjen mestari, unohtamatta riemastuttavaa outoutta, joka asuu kaikissa hänen teksteissään (urts urts!). Melankolialla on kuitenkin rajansa ja silloin, kun teksti alkaa salakavalasti ankeuttamaan omaa elämää, on syytä pitää breikki Peltosesta. Näin minulle kävi juuri menneellä viikolla, jolloin luin hänen Valitut Kertomukset -kokoelmaansa. Kuolema Roomasssa on lähes mestariteos, mutta sen jälkeen kaipasin lähinnä käsiasetta, jolla päättää päiväni. Ja alkoholia - Peltosen tarinoissa dokataan todella raskaalla kädellä. 
• Äänikirjan lukija on rasittava: käytän paljon äänikirjaformaattia, sillä se mahdollistaa lähes kaksinkertaisen määrän hyvää kirjallisuutta yhdessä ihmiselämässä. Haaskatulta tuntuvasta ajasta tulee laatuaikaa - työmatkat julkisilla, pitkät automatkat mökille, kotiaskareet kuten imuroiminen ja silittäminen yms. Jokainen kirjan kuuntelija on varmasti törmännyt siihen rasittavaan lukijaan, jonka maneereista ei pääse yli. Puhevikoja tai epäselvää muminaa ei onneksi juurikaan esiinny, mutta ylenpalttista teatraalisuutta senkin edestä. Pahimpia ovat jotkut lukijoina toimivat ammattinäyttelijät, jotka yrittävät muuttaa kirjan teatterikappaleeksi, kimittävät naisten dialogeja, mörisevät miehinä, hihkuvat innosta, käyttävät joka lauseen lopussa nousevaa intonaatiota kuin teinitytöt konsanaan. Aargh!!

Siinäpä niitä, keksitkö lisää? Olisin kiinnostunut kuulemaan, mikä jättää havuja sinun kaunokirjalliselle ladullesi.

Hullut diktaattorit ja muuten vain mulkerot

Kesä on kukkeimmillaan ja siihen kuuluu minunkin kohdallani erityisen runsaasti lukemista ja kuuntelemista. Kirjoja ahnehdin usean teoksen viikkotahdilla ja oheen löytyy myös YLE:n loistavasta Areena-palvelusta korkealaatuista toimitettua ohjelmaa niin musiikista kuin muistakin aiheista.

Heinäkuun alkupuoliskolla olen tarttunut sekä kirjana että toimitettuna ohjelmana aiheeseen ihmishirviöt. Nyt ei siis puhuta rikollisista ja mielenvikaisista sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan historian henkilöistä, joiden kunniaksi on pystytetty patsaita ja laadittu ylistyslauluja. Ja joiden jäljiltä hengissä selvinneet aikalaiset ovat saaneet siivota käsittämättömän määrän ruumiita.  Kirja on Ari Turusen aiemmin tänä vuonna ilmestynyt ”Mulkerot - patsaalle kohotettujen suurmiesten elämäkertoja” (Into-kustannus) ja ohjelmasarja Yle Puheen jo 2017 aloitettu ”12 diktaattoria”. (Toim. Raimo Tyykiluoto), johon on tullut mukavasti jatkoa vv. 2018-19 - nyt sarja käsittää yhteensä 32 diktaattoria ja 12 kulttijohtajaa.

On pakko myöntää, että nämä asiantuntijoiden lausuntoihin sekä luotettavina pidettyihin kirjallisiin lähteisiin perustuvat selvitykset ovat kiehtovaa luettavaa ja kuunneltavaa - samalla kun ne ovat äärimmäisen vastenmielisiä ja puistattavia muistutuksia siitä, millaisia kusipäitä sivilisaatiomme on onnistunut historiansa aikana tuottamaan. Tunnustan, että muutaman kerran lukeminen/kuunteleminen oli pakko jättää kesken iljetyksen kasvaessa mieltä kuohuttaviin mittasuhteisiin. Tuli siis paha olo.

Kertomuksia voi hyvin lukea/kuunnella groteskina väkivaltaviihteenä, jonka body count päihittää useimmat fiktiiviset tarinat ja joiden julmuus ylittää usein normaalin ihmisen käsityskyvyn. Useimmissa lukijoissa nämä pienoiselämäkerrat tai henkilökuvat herättävät kuitenkin ajatuksia ja panevat pohtimaan homo sapiens -eläinlajin merkillistä toimintaa. Itselläni on lukemisen ja kuuntelun myötä noussut mieleen kolme erityistä kysymystä: 1. Miten todennäköistä uusien mulkeroiden nousu ja menestys ovat omassa ajassamme (suhteessa menneisiin vuosisatoihin ja -tuhansiin)? 2. Voisiko hullu diktaattori nousta valtaan Suomessa? 3. Voisiko minustakin tulla hullu diktaattori tai ainakin määritelmän täyttävä mulkero?

1. On varmasti niin, että menneinä aikoina monet seikat ovat helpottaneet hirmuvaltiaiden nousua ja vallassa pysymistä. Olisi kuitenkin naiivin toiveikasta luottaa siihen, että nykypäivän tasapuolisempi sivistys, koulutus ja tiedon helpompi saatavuus tekisivät kansakunnista jotenkin vastustuskykyisempiä mulkeroille. Keinot ovat ehkä erilaisia, mutta kehityskaaret jotenkin pelottavan samankaltaisia kuin satoja tai tuhansia vuosia sitten. Kaipaatteko perusteluita? Te tiedätte kyllä: USA, Venäjä, Unkari, Turkki, Kiina, Pohjois-Korea - ihan vain ensimmäiseksi mieleen juolahtaneita mainitakseni.

2. No eihän Suomessa sellaista voisi tapahtua, eihän? Meillä tosiaan on paljon suojaavia tekijöitä (todellinen kansanvalta ja sananvapaus, korkea koulutustaso ja ilmapiiri, joka arvostaa asiantuntemusta kovien keinojen sijaan). Useimmat meistä pitävät tilannetta pysyvänä ja yhteiskuntaamme vakaana, mutta kuinka hauras se lopulta on silloin kun ajat kovenevat riittävästi? Vain vajaat 50 vuotta sitten eli 1973 Suomeen valittiin presidentti poikkeuslailla - Urkin kohdalla perinteinen demokratia sai taipua. Kenties onneksemme ”tasavallan Kekkonen” oli tuolloin jo vanha mies, eikä jaksanut ryhtyä hyödyntämään tilannetta täysimittaisesti valtansa pönkittämiseksi. Mutta joissain toisissa olosuhteissa tilanne olisi voinut edetä eri suuntaan. Olisimmeko ehkä päässeet todistamaan tilannetta, jossa Suomen valtionpäämies myllykirjeiden lähettämisen sijasta toteuttaakin pyrkimyksiään kuolemanpartioiden avulla? Kaukaa haettua - vai onko sittenkään?

3. Vastaukseni tähän pohdintaan on kahtalainen: a. Ei mitenkään eikä missään olosuhteissa, b. Ei voi tietää. 
Vastaus a. viittaa nykytilanteeseen, jossa olen jo liian iäkäs ja sivistyksen/demokratian kyllästämä, jotta olisin kiinnostunut oman valtani maksimoimisesta koko muun yhteiskunnan/maailman kustannuksella. Ajatus tuntuu absurdilta, minua vain kiinnostavat asiat, joilla ei ole juurikaan tekemistä vallan tai varsinkaan hirmuvallan kanssa. Mulkero voin toki olla joidenkin mielestä, mutten kuitenkaan samassa merkityksessä kuin hahmot Turusen teoksessa ;-) 
Vastaus b. taas viittaa tilanteeseen, jossa olisin jo hyvin nuorena joutunut otollisiin olosuhteisiin. Toisin sanoen kylpenyt ilmapiirissä, jossa erityislaatuisuuttani ja oikeuksiani suhteessa muihin ihmisiin olisi korostettu riittävästi. En voi mitenkään vakuuttaa, ettei olisi noussut kusi hattuun.

Huomaan näitä kirjoittaessani, että juttua riittäisi tästä aiheesta vaikka kuinka paljon. Täytyy kuitenkin muistuttaa itselleen, että tässä kirjoitetaan blogia eikä esseetä tai tutkielmaa. Jätän siis esitetyt ja esittämättömät kysymykset ilmaan leijumaan mahdollisille lukijoille ja ehkä itsellenikin. On varmasti hyvä aika ajoin palauttaa mieleen, että mulkeroita ei nosta valtaan kukaan muu kuin minä ja sinä. 

Uusi blogi, uusi ilme

Tervetuloa Jan-Erick Jarmo Wahlforsin uusille blogisivuille!

Kuten juuri kuopatun ehdoton ehkä -blogini jäähyväissanoissa totesin, tapahtui huolimattomuusvirhe: nimi oli jo käytössä. My bad one! Vaikka sisällössä ei ollutkaan mitään, mitä haluaisin pyyhkiä pois, en vain kyennyt toimimaan sellaisen nimen alla, jonka joku muu oli jo napannut.

Tässä siis uusi alustani hiukan uusitulla ulkoasulla ja profiilikuvalla. Ja lupauksella, että kirjoitan hiukan useammin kuin 2x vuodessa.

Uusi nimi ei ainakaan ole käytössä, sen tarkistin huolella. Mutta mistä moinen aivoitus? Muutama selittävä ranskis tähän alkuun

• Jollain tavalla ”olkoonkin että” on samanhenkinen ilmaisu kuin ”ehdoton ehkä”. Tavoittelen siis jatkuvuutta siitä huolimatta, että bloggarihistoriani on vielä kovin lyhyt eikä suurempaa kuuluisuutta ole herunut.
• ”Olkoonkin että” on hieno ja syvällinen äidinkieleni fraasi. Se on hiukan viipyilevä, pohdiskeleva ja korostaa erinomaisesti tarvettani nähdä asioiden ja ilmiöiden monitahoinen luonne - toisaalta...toisaalta. 
• ”Semminkin kun” olisi ajanut saman asian, mutta koen tuon ilmaisun itselleni hiukan vieraaksi. Minusta se sisältää hiukan vitsailevan, jopa vähättelevän konnotaation. Sävyn, joka ei kirjoituksissani ole tavoitteena ainakaan kautta linjan.
• Harkitsin myös triviaalia (ankeaa...) nimeä tyyliin ”Jarmon jorinoita”, mutta nopeasti tajusin, että rima on pakko asettaa edes hiukan ylemmäs. Blogeja on Suomessakin varmasti tuhansia ja nimellään ne ainakin aluksi erottuvat tai ovat erottumatta.
• Pyrkimyksenäni on kirjoittaa kaikenlaisista asioista, sekä työhöni liittyvistä (tutkimus ja tiede, syöpä) että harrastuksiini ja kiinnostukseni kohteisiin liittyvistä (kirjallisuus, kirjoittaminen, luonto, juokseminen jne.) asioista. Eli blogin otsikko ei saanut olla liian rajaava ja kahlitseva. 

Niin että, tässä sitä ollaan: uutuuttaan kiiltelevä, hiukan tuoreen maalin tuoksuinen blogi on nyt pystyssä - tyhjä hyllykkö, jonka lokerot huutavat sisältöä. Hihat on kääritty, stay tuned for more.

Joutsassa 5.7.2019

JJW