Miksi jotkut kirjat jäävät kesken?

Kuten jo edellisessä tekstissäni totesin, kesällä tulee luettua erityisen paljon. Kun lukee paljon, tulee myös silloin tällöin tehtyä virhearviointeja eli aloitettua kirjoja, jotka ns. tökkivät. Joskus tämä alkaa jo ensimmäiseltä sivulta, joskus taas kirja ikään kuin väsähtää ennen loppuaan, alkaa maistumaan happamalta. Onneksi olen jo aikoja sitten oppinut, ettei tällöin tarvitse kärsiä, vaan huonon kirjan voi jättää kesken ja vaihtaa parempaan. Joku fiksu on todennut, että maailmassa on liikaa hyviä kirjoja kenenkään luettavaksi, joten miksi tuhlata lyhyen elämänsä kallisarvoisia hetkiä huonon kirjan kanssa. Amen to that!

On tietysti tärkeä kysymys, millainen on huono kirja. Jokainen määritelköön tämän omista lähtökohdistaan ja keskittyköön omasta mielestään laadukkaaseen kirjallisuuteen. Kunhan luetaan - sellainen maailma on aina parempi paikka kuin rinnakkaistodellisuus, jossa ei lueta. Tsekatkaa vaikka Carlos Ruiz Zafonin kirja Tuulen Varjo, jollette usko (tai lukekaa joka tapauksessa, jos ei ole vielä tuttu).

Kirjoja siis jää kesken ja lähes aina siihen on jokin erityinen syy. Koska argumentti ”se nyt vaan oli niin paska kirja” ei oikein tyydytä älyllistä kunnianhimoani, erittelen seuraavassa syitä, jotka minun kohdallani ovat johtaneet kirjan sulkemiseen ennen sen loppua.

• Yleiset kaunokirjalliset syyt: kirjan kieli on kömpelöä, vanhahtavaa tai asiayhteyteen sopimatonta. Joskus hyväkin tarina jää kesken siksi, että kieli ei ”soi” tai ”rullaa”. Varsinaisiin tönkköteksteihin törmää julkaistussa kirjallisuudessa onneksi todella harvoin (kiitos kustannustoimittajat!). Lyriikan puolella olen ikäväkseni huomannut, että iäkkäämmät runoklassikot eivät riimeineen ja mahtipontisine kielikuvineen uppoa. Sama pätee myös vanhaan proosaan, jonka kieli ei enää puhuttele: Maupassant’n novellit vielä jotenkin toimivat, mutta Proustin Kadonnutta Aikaa Etsimässä oli minulle liikaa ensi yrittämällä (aion vielä palata tuohon ihan yleissivistyksen vuoksi, mutta myöhemmin).
• Kirjan dialogi ei toimi: tämä on erityisen raskauttava ongelma minulle. Sen lisäksi, että olen yhdyssanapoliisi, olen dialogipoliisi, jolle surkea vuoropuhelu aiheuttaa fyysisiä oireita, ihottumaa ja sen sellaista. Joskus yhdenkin hahmon epäonnistunut replikointi saa lopettamaan lukemisen. Tähän ongelmaan muistan törmänneeni esimerkiksi Taavi Soininvaaran jännäreissä- mainiota juonenkehittelyä, hyviä ideoita, tarkasti tehtyä taustatyötä. Mutta sitten - ei tuollainen tyyppi puhu noin. Sori Taavi!
• Kirjan henkilöhahmot ärsyttävät: joskus henkilöiden ärsyttävyys on perusteltua (ymmärrettävissä juonen etenemisen tai päähenkilön kehittymisen näkökulmasta) ja tällöin sen yli pääsee. Aina näin ei kuitenkaan ole ja sitä on vaikeaa kestää. Tästä mainiona esimerkkinä kansalliskirjailijamme Mika Waltari ja naiset hänen historiallisissa romaaneissaan. Avaudun nyt aiheesta, joka on vaivannut minua jo pitkään: miksi loistavat teokset täytyy pilata ymppäämällä jokaiseen se psykopaatti hyväksikäyttäjänainen, joka houkuttelee päähenkilöä turmioon? Sinuhe Egyptiläinen - Nefernefernefer; Mikael Hakim - Giulia; Turms Kuolematon - Arsinoe jne. Joku voi väittää, että näiden naishahmojen petollisuus ja pahansuopuus on oleellista tarinan kehittymisen kannalta, mutta olen eri mieltä. Eeposten elämää suuremmat tapahtumat ja päähenkilöiden osallistuminen niihin eivät näiden naishahmojen toimesta edisty mitenkään, itse asiassa ne halvaannuttavat juonenkuljetusta, avaavat tarpeettomia sivupolkuja ja saavat tarinan ontumaan paikka paikoin. Voisin paasata tästä pitkäänkin, mutta taidan säästää loput omaan blogiinsa (vai pitäisiköhän tehdä oikein tutkielma - Waltarin varhaisen tuotannon naiskuvasta on jo tehty opinnäytetyö, mutta historiallisen romaanin kontekstissa en vastaavaa analyysiä löytänyt). Joka tapauksessa olen pitänyt Waltaria suuressa arvossa, mutta ko. ongelman vuoksi minulta on viimeisen vuoden aikana jäänyt kesken sekä Mikael Hakim että Turms Kuolematon. Sori Mika ja Mikan fanit!
• Kirjan tunnelma on liian intensiivinen: toisinaan (kaunokirjallisesti) loistavakin kirja on vaikea  ahdistavana tai ihon alle liikaa ryömivänä - olo käy tukalaksi ja joskus se on ns. pakottava syy suorittaa coitus interruptus. Annan esimerkkinä Juhani Peltosen, jota olen oppinut ihailemaan kovastikin. Elmo erikseen, mutta lyhytproosa on upeaa - JP on alakulon ja harmaan sävyjen mestari, unohtamatta riemastuttavaa outoutta, joka asuu kaikissa hänen teksteissään (urts urts!). Melankolialla on kuitenkin rajansa ja silloin, kun teksti alkaa salakavalasti ankeuttamaan omaa elämää, on syytä pitää breikki Peltosesta. Näin minulle kävi juuri menneellä viikolla, jolloin luin hänen Valitut Kertomukset -kokoelmaansa. Kuolema Roomasssa on lähes mestariteos, mutta sen jälkeen kaipasin lähinnä käsiasetta, jolla päättää päiväni. Ja alkoholia - Peltosen tarinoissa dokataan todella raskaalla kädellä. 
• Äänikirjan lukija on rasittava: käytän paljon äänikirjaformaattia, sillä se mahdollistaa lähes kaksinkertaisen määrän hyvää kirjallisuutta yhdessä ihmiselämässä. Haaskatulta tuntuvasta ajasta tulee laatuaikaa - työmatkat julkisilla, pitkät automatkat mökille, kotiaskareet kuten imuroiminen ja silittäminen yms. Jokainen kirjan kuuntelija on varmasti törmännyt siihen rasittavaan lukijaan, jonka maneereista ei pääse yli. Puhevikoja tai epäselvää muminaa ei onneksi juurikaan esiinny, mutta ylenpalttista teatraalisuutta senkin edestä. Pahimpia ovat jotkut lukijoina toimivat ammattinäyttelijät, jotka yrittävät muuttaa kirjan teatterikappaleeksi, kimittävät naisten dialogeja, mörisevät miehinä, hihkuvat innosta, käyttävät joka lauseen lopussa nousevaa intonaatiota kuin teinitytöt konsanaan. Aargh!!

Siinäpä niitä, keksitkö lisää? Olisin kiinnostunut kuulemaan, mikä jättää havuja sinun kaunokirjalliselle ladullesi.